Rajan tällä puolen

Tällä viikolla kuolema ilmoitteli itsestään pariin otteeseen tuttujen ihmisten poismenolla. Mietin mielessäni, että ainoastaan vanhemmat ihmiset puhuvat kuolemasta luontevasti; osa pelotta, osa jopa sitä odottaen. Me nuorempi polvi emme enää tunne kuolemaa, pelkäämme sitä ja suojelemme lapsiamme sen kohtaamiselta. Itse olen pohtinut kuoleman läsnäoloa ja hyväksymistä jo reilun 3 vuosikymmenen ajan läheisiä perheitä kohdanneiden tragedioiden takia. Kuolemasta on tullut asia, jota ajoittain pohdin. En niinkään kuoleman jälkeistä elämää kuin sitä, miten haluan elää ennen kuolemaa. Pohdinnan tueksi olen kahlannut kirjoja. Yksi kirjoista, joka kolahti itseeni oli Paul Kalanithin kirja "Henkäys on ilmaa vain". Tämän minäkin, kirjanirsoilija, luin hetkessä iltalukemisina. ( https://www.adlibris.com/fi/kirja/henkäys-on-ilmaa-vain-9789522795496 )

Ajaessani treeneistä kotiin pimeää talvista tietä tajusin, etten oikeastaan pelkää kuolemaa. Ajatus elämän rajallisuudesta ei enää pelota. Tämä olikin kimmokkeena blogin perustamiseen. Haluan puhua asioista, joista ei muuten puhuta. Asioista niiden oikeilla nimillä. Haluan jakaa sitä oman elämänkokemukseni mukana tullutta uskoa tulevaisuuteen ja selviämiseen. Uskoa siihen, että hyvä palkitaan hyvällä. Uskoa siihen, että huonon päivän jälkeen koittaa se hyvä päivä. Sadepäivän jälkeen tulee aurinkoinen päivä, jos ei tänään niin huomenna.

Kuukausi takaperin mutkikasta lumista tietä ajaessani tuli muistutus kuolevaisuudestani tuulilasin eteen. Muutamasta metristä oli kiinni, ettei se hirven konttura tullut tuulilasista läpi. Vähän se säikäytti itseäkin, enemmän kanssamatkustajia. Illalla juttelin mieheni kanssa puhelimessa (hän kun nyt sattuu asumaan parin sadan kilometrin päässä) tavanomaisia kuulumisia pikaisesti. Unohdin kertoa läheltä-piti tilanteesta. Ennen nukkumaan menoa tilanne palautui mieleeni ja aloinkin sitten tarkistamaan, oliko henkivakuutusturvani riittävä lasteni toimeentulon turvaksi (he kun ovat jo nyt puoliorpoja). Vähän hämmentyneenä mietin tuolloin, ettei oman elämän loppuminen tuntunut miltään ajatuksena, muutoin kun pelko lasten pärjäämisestä ilman sitä ainutta vanhempaa.

Jäätyäni leskeksi reilu 5 vuotta takaperin kuolema puraisi läheltä. Niin läheltä, että henki salpautui ja kadotin yhteyden kehooni ja silloiseen minuuteni. Muistan ensimmäisistä kuukausista vain pieniä hetkiä ja nekin täynnä ennenkokematonta tuskaa. Päällimmäisenä ajatuksissani oli ruokkia lapset joka päivä, tehdä pakolliset kotityöt - pysyä kasassa iltaan asti. Kuolema tuntui epäreilulta, miksi meidän perheemme. Muistan selvästi ensimmäisen illan ajatuksiani, joita varmaan jankkasin ääneenkin... "Tämä ei ole minun elämääni. Sen ei pitänyt mennä näin. Minun Elämäni käsikirjoitukseen ei kuulunut lasten kasvattaminen yksin, yrityksen pyörittäminen yksin, eläminen yksin - leskenä. Enhän minä voinut olla leski. Olen vielä nuori, terve ja kaunis. Lesket ovat vanhoja."

Onneksi tuo alkanut kesä oli uskomattoman aurinkoinen ja lämmin. Muistan muutamia ilon hetkiä lapsen rippijuhlista, ihanasta kukkivasta pihapiiristäni, auringon lämmöstä sekä uima- ja saunaretkistä lasteni kanssa.

Sen loppukesän lämmössä kävin itseni kanssa myös keskusteluja jatkosta. Tajusin, että minä olin jäänyt sen Rajan tälle puolen - olin elossa. Elossa elämää varten...

Ja Rajan tällä puolen olen edelleen, tuota kesää vahvempana ja onnellisempana. Elämästä ja kuolemasta paljon oppineena.