Minä jaksan kyllä...

Eli pohjassa Meritähti

tuhat tonnia vettä yllä.

- Minä jaksan kyllä,

sanoi Meritähti.

- On terävät sakarat

ja litteät pakarat

ja paineenkestävät kakarat.

Minä jaksan kyllä, entäs ne kakarat. Niistä on huoli, eikä se huoli ole viimeisen vuoden aikana helpottanut. Päivä päivältä se kasvaa. Se jymähti tuohon pallean seudulle. Jyskyttää takaraivossa. Kiipeää uniin. Se huoli syntyi jo esikoisen myötä. 

Nyt se omien kakaroiden sukupolvi on omissa yksiöissään, yksin kaiken paineen alla. Omat sakarat eivät enää riitä minullakaan nappaamaan kaikkia kiinni. Sakaroiden terävyyskään ei ratkaise ongelmia. Puheluiden välityksellä et pysty ratkomaan kaikkea, et olemaan läsnä. Yrität epätoivoisesti välimatkan päästä helpottaa hätää, ennakoida tulevaa, valaa uskoa. Tsempata nousemaan sängystä, siivoamaan kotia, hoitamaan kela-asiat... Loputon lista. Ylitsepääsemätön arki. Ilman muutosta.

Helsingin yliopisto arvioi etäopiskelun jatkuvan ensi syksynä. Nyt osa opiskelijoista ei ole nähnyt livenä opiskelukavereitaan vuoteen. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat jokapäiväisiä kavereita. Apua ei ole saatavilla edes niille, joilla on vielä voimia hakea sitä. Fyysisten oireiden hoitaminen on viivästynyt eikä mielen oireiden hoitoa ole vielä edes aloitettu. Jospa itse vielä yrittäisin. Katsoisin ympärilleni. Kuka minun lähelläni tarvitsee apua. Onko minun naapurissani nuori aikuinen, yksinäinen vanhus, jonka takki on tyhjä ja voimat lopussa? Voisinko minä koputtaa hänen ovelleen, jutella pihalla ohi kävellessäni, avata lähikaupan käytävällä suuni? Voisinko minä näyttää välittäväni läheisistäni, lähellä asuvista, yhteisöni jäsenistä?

Lapseni kertoi uskonsa maailmaan palanneen. Tänä korona-keväänä. Parkkipaikalla. Parkki-Pirkon toimesta. Tätä kirjoittaessani kyyneleet nousevat silmiini. Hyvyyttä on olemassa. Toivoa löytyy. Se on meissä jokaisessa. Jos vain kuuntelemme toisiamme. Yhden ihmisen kannustavat sanat saivat lapseni uskomaan siihen, että ihmisissä on hyvyyttä. Sama ihminen olisi voinut ohittaa lapseni ilman katsekontaktia, ilman sitä kannustavaa elettä, joka mursi jään. Puhuin lapseni kanssa ihmisen kyvystä selvitä. Olemme sosiaalisia, pidämme toisistamme huolta. Meillä on ollut alkuajoista lähtien lauma ja yhteisö, joka on huolehtinut jäsenistään. Se on ollut selviämisen ehto. Lapsia hoidetaan yhteisön voimin. Heistä kasvatetaan yhteisön jäseniä, yhdessä. Nyt se on vain unohtunut tämän yksilön oikeuksia korostavan länsimaisen yhteiskunnan jalkoihin. Sosiaalisuus ja empatia kulkevat käsi kädessä. Ne ovat selviämisen ehtoja. Ei siihen tarvita toimia yhteiskunnalta tai valtiovallalta. Eivät virkamiehen päätökset tai psykiatrin käynnit korvaa meidän jokaisen vastuuta lähiympäristöstämme.

Katsoisimmeko kaikki toisiamme kasvomaskienkin takaa suoraan silmiin? Sanoisimmeko sen ystävällisen sanan? Ojentaisimmeko sen auttavan käden? Jotta muutkin jaksavat...