Historian havinaa hirsien kätköissä

Harva meistä pääsee kurkistamaan sadan vuoden takaiseen elämään saati tutustumaan yhden talon historiaan sadan vuoden ajalta...pala palalta ihmetellen. Me olemme siinä suhteessa onnekkaita!

Konsulin talo on seissyt nykypaikallaan ilmeisesti jo 1850-luvulta asti, mutta virallisesti sen on kirjattu olleen asuinkäytössä 1884. Ihan varhaisvaiheista emme ole vielä saaneet tietoa, mutta toivottavasti pääsemme siihenkin vielä perehtymään. Arne ja Raisa Åkerlund ostivat talon vuonna 1931, ja taloa on laajennettu kasvavan perheen tarpeisiin parin vuosikymmenen aikana. Nykyisenlaisena talo on seissyt Loviisan Alakaupungissa harjun kupeessa aivan Kukkukiven (paikallinen näkötorni) alarinteessä 1940-luvulta alkaen. 

Talon isäntä on toiminut Viron ja Hollannin konsulina viime vuosisadan alkupuolella, ja siitä talo on saanut nimensä loviisalaisten keskuudessa. Konsulin talo on ollut keskeisessä asemassa sekä Suomen että Loviisan historiassa. Viron presidentti Lennart Meri vieraili 1991 Arnen luona kiittämässä henkilökohtaisesti Viron konsulina toimimisesta sekä siitä, ettei Arne luovuttanut konsulin valtakirjaansa eikä Viron vaakunaa Neuvostoliitolle miehityksen aikana. Raisa-rouvan sukujuuret ulottuvat Karjalan puolelle, ja perhe on auttanut Karjalasta tulleita pakolaisia heitä työllistäen, majoittaen sekä taloudellisesti avustaen. Arne ja Raisa elivät kodissaan viime vuosisadan lopulle asti  lasten lähdettyä maailmalle. Arne jäi tilintarkastajan työstä eläkkeelle vasta 88-vuotiaana, mutta jatkoi töitä yli 90-vuotiaaksi hoitaen lisäksi useita luottamustehtäviä kotikaupungissaan. Raisa-rouva toimi myös luottamustehtävissä kotikaupungissaan ja hoiti kodin lisäksi lapsenlapsiaan puhtaassa Loviisan meri-ilmastossa. Perimätiedon mukaan paikalliset kääntyivät konsulin puoleen, mikäli tarvitsivat apua. Ja talo tulikin tutuksi monelle Loviisassa vierailleelle.

Vaikka meillä ei olekaan tarkoitus tehdä talosta museota, on meillä halu kurkistaa pintaa syvemmälle talon vaiheisiin sekä halu ymmärtää talon eri vaiheita ja uudistaa sitä siten, että se jyhkeästi seisoisi nykypaikallaan vielä ensi vuosisadankin koittaessa. Haaveissa on saada säilymään talon loistokkuus ilman, että seiniä ja kattoa vuorattaisiin pinkopahveilla, vaan paikoillaan piilutetut hirret pääsisivät oikeuksiinsa korkeassa huonetilassa. 3,5 metrin huonekorkeus ja vanhat hirret ovat yhdistelmä, joka saa minutkin edelleen huokaisemaan ihaillen. Talon monimuotoisuus ja kaunis mansardikatto tekevät siitä oman kauniin yksilönsä harjun kupeeseen. 

Taloon tullessani olen ottanut tavakseni tervehtiä sitä. Töiden lomassa istahdan portaille viinilasillisen kanssa kuunnellen ympärillä olevaa hiljaisuutta. Hirsiseinien sisällä on oma maailmansa, joka kertoo minulle tarinaansa. Vanhojen hirsien pintoja sivellessäni pysähdyn miettimään, mitä kaikkea ne ovat nähneet ja kuulleet. Kunnioittaen katson niitä ja toivon niiden näkevän vielä ne toiset 150 vuotta. Kerta kerran jälkeen uppoudun syvemmälle talon tarinaan, joka on nyt osa omaamme. 

Nyt ei ole enää kiire saada kaikkea valmiiksi... 

Oppisinko minäkin sen, ettei tärkeintä ole päämäärä, vaan se matka...