Hetkessä elämisen taito - Ichigo ichie

Elämä pysäytti vuosia takaperin kerta rytinällä. Minun oli pakko etsiä keinoja selvitä muuttuneesta arjestani. Käytin tietysti tuolloin niitä keinoja, joita olin vuosien varrella reppuuni lastannut - ylisuoriutumista ja jatkuvaa tekemistä. Väsynyt keho ei antanut mielelle aikaa tehdä tepposiaan. Jatkuva tekemisen keksiminen auttoi torjumaan ajatuksia periksiantamisesta. Suoriutuminen oli itsestäänselvyys ja huomasin kerääväni itselleni enemmän tekemistä kuin päivässä on tehokkaita tunteja tehdä. Lepo ja pysähtyminen eivät tullut mieleenikään. Keho alkoi oireilla, uni takuta enkä enää nähnyt kaikkea hyvää ja kaunista ympärilläni. 

Ihania hetkiä elämässä valui ohitseni ilman, että niistä jäi muistijälkeä.

Arjen kauneus katosi viikattavien pyykkien ja pöydän tavarakasan taakse.

Nyt viimein alkusyksystä tajusin pysähtyä. Pysähtymisen yrityksiä on tullut jo monia viime vuosina...  valaistumisia koin osteopaatilla käynnin jälkimainingeissa. Nautin rauhallisesta kahvitteluhetkestä kaupungilla ja ostin itselleni hyvinvointia tukevia kirjoja. Kotiarki torppasi yritykseni, ja jatkoin koheltamista eteenpäin. Kirjat pölyyntyivät lähes avaamattomina, yrittivät varovasti aina muistuttaa itsestään, jospa pyyhkisin pölyt ja avaisin ne uudelleen. Ajatus hiljentämisestä lähti facebookin mainoksesta... latasin itselleni sovelluksen, jonka avulla aloin rakentaa päivääni pieniä irtaantumisen hetkiä liikunnallisen kehonhuollon ja meditaation avulla. Ja se näyttäisi nyt toimivan.

Kaivoin vihdoin uudelleen hyllystäni sen yhden kirjan. Sen kirjan, jonka ensi sivuja olin jo näperrellyt ruttuiseksi. Sen kirjan, jonka jätin pöydälleni, kun edelliskerralla huomasin unohtaneeni jo ensimmäisen sivun sisällön käännettyäni sivua. Sen kirjan, joka hurmasi minut eleettömän kauniilla ulkoasullaan.

Jospa nyt olisi sen aika... antaisin itselleni mahdollisuuden oppia elämään hetkessä. Ichigo ichien. Pysähtymään ja katsomaan. Hellittäisin hetkeksi. Antaisin silmän levätä selällään nukkuvassa kissassa enkä päästäisi mieltäni harhailemaan sohvalla odottavaan pyykkipinoon. Pienen hetken ihailisin tuulessa keinuvaa pihlajan oksaa, jossa painavat punaiset marjat notkistavat sitä maata kohden. Huomaisin räystäältä tippuvat vesipisarat. Ihailisin äidiltä jäänyttä huonekuusta, joka kulkee mukanani muistona vanhemmistani. Kuulisin koiran unisen tuhahduksen. Tämä hetki ei tule toistumaan enää samanlaisena. Jospa pidän siitä kiinni hetken ja pakkaan senkin mukaani matkalle.

Matkalle, jossa kerään mukaani hyviä hetkiä kiireen sijaan. Matkalle, jossa jätän haikeat hyvästit menneisyydelle enkä kanna sitä painolastina mukanani. Matkalle, jossa lakkaan murehtimasta tulevaisuudesta luottamalla siihen, että kaikki järjestyy siten kuin sen on minulle tarkoitettu. Matkalle, jossa löydän itseni kaikkien odotusten ja haluamisten alta.